lauantai 5. elokuuta 2017

Magneettikuvaus Töölössä 1.8.2017

Kun vuonna 2016 olin magneettikuvauksessa ja sen jälkeen lääkärissä, mulle sanottiin, että seuraraavan kerran kuvaus olisi vasta viiden vuoden päästä. Huh, mikä helpotus. Magneettikuvaus oli mulle rankka paikka ja olin jännittänyt sitä tosi paljon.

Mutta toisin kävi. Kun maaliskuussa 2017 tuli päätös siitä, että pääsen leikkaukseen, jossa leikataan kasvojen kasvain, oli varmaa se että tarvittiin magneettikuvat kasvaimen tarkan sijainnin selvittämiseksi. Lääkäri huomasi, että en nauttinut siitä ajatuksesta, että pian tulisi uusi magneettikuvaus. Hän lupasi yrittää katsoa mun viime vuoden kuvat, mutta niistä ei selvinnyt tarpeeksi, sillä siinä oltiin kuvattu eri asiaa.

Niinpä siis sain ajan magneettikuvaukseen Töölöön. Jännitin sitä koko kesäloman. Se ahdisti ihan hemmetisti. Mistään ei tullut mitään, kun se stressasi niin paljon. Tiesin, että se tulee koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, mutta kuitenkin siihen tuntui olevan kauhean pitkä aika ja samalla halusin sen vaan olevan jo nopeasti ohi.

Aika Töölössä oli 1.8.2017 klo 16.30. Edeltävänä yönä sain nukuttua ehkä pari tuntia. Kotona en saanut syötyä mitään. Sain tukihenkilöksi mukaan yhden tukiasuntotyöntekijän, J:n. Lähdettiin hänen kanssa ajamaan kohti Helsinkia puoli kahdelta.
Matkalla pysähdyimme Kuninkaantien abc:lle hakemaan jotain evästä loppumatkalle. Ostettiin myös mansikoita.
En ollut syönyt mitään joten oli hirveä nälkä, mutta oli vaikea saada mitään alas, koska jännitti niin paljon.

Päästiinkin perille aika paljon etuajassa, mutta olipahan sitten tarpeeksi aikaa yrittää rauhoittua. Ensin mentiin ilmottautumaan väärälle pisteelle, mutta onneksi siinä oli ystävällinen ihminen tiskin takana, joka neuvoi minne piti mennä. Oikealla tiskillä J pyysi mulle rauhoittavaa, jotta se kuvaus sujuisi edes vähän helpommin.
Sairaanhoitaja kävi mua katsomassa siinä ja varmistamassa, että voiko mulle antaa rauhoittavaa. (eli onko mulla esim maksasairautta tms). Rauhoittavalle ei ollut estettä, joten sitä sain. Koska taplettien nieleminen on mulle ongelma, sain sen nesteenä. Se oli sellainen pinkki, vähän mansikkalikööriltä maistuva "shotti".. :D
Vähän myöhemmin tiskin sairaanhoitaja tuli vielä kysymään multa, että helpottiko.

Hetken päästä pääsinkin jo valmisteltavaksi kuvaukseen. Mua yllätti se, että ylle piti pukea sairaalavaatteet.. Kotkassa magneettikuvauksessa ei pueta sairaalavaatteita.
Ensin ne vaatteet meinasi olla mulle ongelma, koska ajattelin, että omissa olisi turvallisempi olo. Omissakin olisin toki saanut olla kun niissä ei ollut metallia, mutta loppujen lopuksi kuitenkin oli hyvä, että annoin itsellleni periksi ja vaihdoin ylleni vaaleanpunaiset sairaalan vaatteet.

Sen jälkeen laitettiin kanyyli käsivarteen, joka sujui ongelmitta. Toisella kädellä puristin J:n kättä ja pidin silmiäni kiinni. En kuitenkaan saanut itseäni rennoksi, joten neulan työntyminen verisuoneen kyllä nipisti. Pelkään neuloja paljon - tässäkin asiassa mut otettiin tosi hyvin huomioon, sillä sain käsivarteeni lasten kanyylin, jossa on pienempi neula. Ehkä se ainakin ajatuksena vähän rauhotti.

Olin ottanut mukaan oman Apulannan cd-levyn, jota sain kuunnella kuvauksen ajan. Putkeen meno ahdisti tosi paljon!
Kysyin itku kurkussa kauanko joutuisin olla siellä. Arviolta puoli tuntia.. (Jes, vähemmän kuin viime vuonna) Mulle myös luvattiin kuuluttaa aina välillä, että kauanko olisi jäljellä ja niin myös tehtiin. Mulle myös sanottiin, että voisin koska vaan keskeyttää kuvauksen, jos en pystyisi viedä sitä loppuun asti, mutta ajattelin et sitä en tekisi, koska tänne asti kuitenkin tultiin ja että mä oon vaan luonteeltani sellanen, että en anna periksi kovin helposti.
Putkeen mennessä mua alkoi itkettää ihan kamalasti ja painoin vaan silmät kiinni. Hoitaja silitti mun jalkaa ja sanoi, että saan pitää silmät kiinni vaikka koko kuvauksen ajan, jos en haluaisi avata niitä.

Ja sitten mentiin.. Harmi kyllä, J ei saanut tulla tutkimushuoneeseen mukaan, vaikka sitä kyllä pyydettiin. (Kotkassa sai tulla)
Alkuun mua ahdisti olla siellä tosi paljon. Yritin saada itkua loppumaan ja hengittämään rauhallisesti. Meni hetki kunnes rauhotuin vähän hetkeksi.
Kuten viime vuonna, nytkin mua alkoi pyörryttää siellä kesken kaiken. Tuntui, että olisin ollut siellä laitteessa ihan vinossa ja että se makuualusta olisi pyörinyt tuhatta ja sataa. Luulin sen johtuvan siitä, että ne olis jo käyneet laittamassa varjoaineen.. Ihmettelin sitä että miksi siitä ei kerrottu, joten ahdistus siellä vaan kasvoi taas.
Sitten hoitajat kuuluttikin, että nyt tullaan laittamaan varjoaine. Tulikin paniikki siitä, että se ikävin asia ei vielä ollutkaan ohi. Varjoaine on ennen aiheuttanut mulle oksennuksen. Mainitsin siitä hoitajille kyllä alussa.
Pelkäsin, että se tapahtuu nytkin.
Hoitajat sai kuitenkin varjoaineen laitettua ja kuvausta pystyttiin jatkamaan. Hetken ehdin luulla, että jes, ei tuu oksennusta. Mutta sitten tunsin sen mun kehossa - kohta lentäisi ihan huolella. Aluksi en kehdannut painaa hätäpumppua ja keskeyttää kuvausta, mutta sit oli pakko. En pystynyt estää oksennuksen tuloa.
Aloin vaan rämpyttää sitä hätä pumppua ja kuulin, kun hoitaja kuulutti, että tullaan katsomaan. Helpotus.
Kun näin hoitajan kasvot, itkin ja sanoin että oksettaa. Siinä kohtaa mun olo oli jo ihan hirveä. Odotin, että saan eteeni oksennuspussin, että en sotke paikkoja. Heti, kun se pussi siihen tuli, lenti. Siinä mä vaan itkin, tärisin ja oksensin. Ja vähän lisää. Ja uudelleen. Toinen niistä hoitajista silitti kai mun selkää, toinen siivosi ja toi paperia mulle. Samalla mä pyytelin niiltä anteeksi, että aiheutan tällästä.
Samalla ne tarkasti, että se aine ei aihuttanut mun kehossa jotain muuta, esim ihottumaa. Kuulemma niinkin voisi käydä, jos on sille aineelle allerginen. Mun naama oli punertavan laikukas, jota toinen hoitaja vähän ihmetteli, mutta tiesin että se johtuu mun itkemisestä, joten todettiin, että mitään vakavampaa varjoaine ei aiheuttanut.
Loppukuvauksen ajaksi sain myös maskilla lisähappea, että mulla olisi helpompi olla. Koska magneettikuvauksessa kuvattavan alueen asento ei saisi vaihtua YHTÄÄN ja mun asentohan tietysti vaihtui oksennussession aikana kun olin noussut istumaan, kuvaus kesti kauemmin kuin mitä piti. Muistan niin hyvin sen helpotuksen tunteen kun hoitaja viimein kuuluttti, että nyt alkaa viimeinen kuvasarja!!
Sitten jo ehkä pystyin vapauttamaan hartiat jännityksestä, ihan kohta se olisi ohi!!
Ja viimein. Kuvaus oli ohi ja mua tultiin ottamaan sieltä pois.

Mut kärrättiin sillä makuulustalla pukkarriin ja sain hetken aikaa siinä makoilla. Ilmeisesti tuolla on melkoisen monta kuvattavaaa joka päivä, sillä hoitajat lähti heti valmistelemaan uutta henkilöä kuvattavaksi.
Sitten multa tultiin ottamaan kanyyli pois. Hoitaja kertoi, että varjoaine voi aiheuttaa sitä oksentamista (tiedetään... niin monta kertaa oksentanu siitä :D) ja että nyt se oli kuulemma kirjattu selvästi ylös mun tietoihin.
Hän sanoi mulle että saisin vielä makoilla siinä pukkarissa, jos haluaisin ja että kannattaisi hetki vielä todotella siinä odotushuoneessa, jos tulisikin vielä jotai oireita. Kuitenkin omaan tahtiin saisin lähteä kotia kohti.

Odotushuoneessa J:n kanssa juteltiin siitä kuvauksesta ja istuttiin siinä hetki.
Mulla oli ollut niin ihan super ihanat hoitajat, että halusin antaa heille palautetta! Kirjoitettiin siis molemmat palautelaput, molempien mielestä mua oltiin kohdeltu hyvin.
Niiden hoitajien ansioista mulla oli koko ajan tosi turvallinen olo, vaikka se muuten olikin rankka paikka mulle.
Olisin vaan halunnut mennä halaamaan niitä hoitajia ja kiittää henkilökohtaisesti, mutta niillä oli niin kamala kiire, etten viittinyt.
Myöhemmin kirjoitin vielä sähköisen palautteen, jotta kiitokseni menisi varmasti perille. Sainkin siihen vastauksen, että kiitoksi välittäisiin mua hoitaneille hoitajille.
Toivon todella, että ne meni perille!!
Musta on ihan kamalaa, että hoitajien työtä vähätellään! Heidän työ on arvokasta.
Voin vannoa, että ilman heidän ammattitaitoa tosta kuvauksesta ei olis tullut vittuakaan.

Lähdettiin ajamaan kohti Kotkaa. Mulla oli aika huono olo. Mua pyörrytti, ja tuntui että olisin ollut ihan muissa maailmoissa. En muista missä kohtaa sanoin siitä J:lle..
Myös paluumatkalla käytiin Kuninkaantien abc:ltä hakemassa syötävää.
Mun huono olo jatkui koko matkan. Se ei helpottanut misssään vaiheessa. J olisi jo halnnut viedä mut vielä Kotkassa lääkäriin, mutta en halunnut lähtä. Sille päivälle oli saatu jo ihan tarpeeksi lääkärissä olosta.
Perillä oli pakko vielä käydä kaupassa hakemassa maitoa, että saisin vielä illalla teetä ja aamulla kahvia.  J kovasti varmisteli että olinko varma, että en halunnut lähteä lääkäriin.. Ja painotti siitä että jos se ei helpottaisi niin pitäisi kyllä soittaa jonnekin tai lähteä päivystykseen.
"Joo,joo..."

Vasta jälkeen päin tajusin, että ehkä olisi pitänyt silloin illalla lähtä lääkäriin.. Ja tajusin sen, että se oikeasti vaan välitti, eikä "halunnut kiusata lääkrillä"..
Mun olo nimittäin ei helpottanut koko iltana.
Se oli ihan kamala. Mulla oli päällä kauhea tuskanhiki, mua oksetti ja pyörrytti. Tuntui siltä, että jos nousen seisomaan, lähtee taju.
Se kaikki jännitys vielä purkaantui ja sain vaan ihan kamalan itkukohtauksen J:n soittaessa mulle vielä illemmalla ja varmistaessa, että oon ihan tajuissani. Vielä hän muistutteli siitä, mitä tehdä jos olo ei helpota..

En saanut unta. Olo oli niin huono ja ahdisti koko varjoaine. Onneksi aamuun mennessä olo kuitenki helpotti ja aloin tajuta sen, että kuvaus oli oikeasti ohi.

Nyt vaan sitten odotellaan leikkausaikaa Töölöön..

Ja jos tää teksti ikinä päätyy jonkun Töölön henkilökunnan käsiin, niin iso Kiitos! Upea sairaala upeilla työntekijöillä. Ainakin mun omilta kokemuksilta. En vois olla kiitollisempi saamastani kohtelusta!