Minä isosena

Tää blogiteksti on osana mun isoshakemusta vuoden 2018 rippileireille!

Moi! Mä oon Johanna ja oon 18-vuotias ympäristölukiota käyvä tyyppi. Täytän kesällä 19 ja oon siis neljännen vuoden isosen. Sen lisäks, että oon isonen, oon myös mediaisonen ja kerhonohjaaja. Oon ohjannut kivikerhoa, kokkikerhoa ja kädentaitokerhoa. 

Sitten kun aikanaan valmistun lukiosta vuonna 2019 oon ajatellut lähtä opiskelemaan sosionomi-nuorisotyönohjaajaksi. 

Tykkään leireistä ja isosena olemisesta tosi paljon, vaikka välillä saatankin jännittää sellaisia tilanteita aika paljon. Sen takia toivonkin, että minua ei laiteta yksinään ison joukon eteen vaikkapa puhumaan tai muuten esiintymään. Muuten oon kyllä ihan kiva ja kaikille ystävällinen. Pyrin olemaan iloinen (tai ainakin vaikuttamaan siltä) ja uskon, että mun kanssa on tehdä yhteistyötä, koska otan muut huomioon ja oon myös aika reilu. 

Mulla on ehkä vähän sellanen huono tapa, että oon itseäni kohtaan todella perfektionistinen, että jos jotain teen, niin teen sen todellakin niin hyvin kun vaan voin, enkä aina usko sitä, jos mua kehutaan. 

En oo se kaikista menevin ja heittäytyväisin isonen, mutta ehkä mä sit oon ainakin melkein helposti lähestyttävä niille hiljaisille ja vähän aremmille riparilaisille, kun en itse vauhkaa menemään koko ajan. :)

Isosena voin edesauttaa riparin tavoitteita olemalla mukana reippaana ja kannustavana isosena ja esimerkkiä näyttämällä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei isosen tarvitse olla mikään pappi, vaan isonen voi kulkea riparilaisen rinnalla rippikoulumatkan ja olla sillätavalla mukana.. Isoseen on ehkä helpompi samaistua, kuin pappiin, vaikka ei ne papitkaan pure :)

Leireillä voin kaiken muun lisäksi kannustaa rippikoululaisia lähtemään mukaan isostoimintaan ja muuhun seurakunnan nuortentoimintaan. Jos saa olla vähän itsekäs niin voin myös mainostaa mun vuosien mittaan kirjottamia tekstejä seurakunnan leireistä ja retkistä... (jotka oon kirjoittanut muuten aikaa ennen kun mediaisostoimintaa edes oli.. :p)

Yhden hinnalla 2016

Kiitosmatka 2016

Leirien merkitys mulle

Kirkkoyö 2015

Kipinä 2015

Kesä ei oo oikee kesä ilman edes yhtä riparia! :)

Pelottaa ihan helvetisti

Kirjoitin maaliskuussa (julkaisin keäkuussa) tulevasta leikkauksesta. Se on tulevana maanantaina. Ja voin sanoa, että mua pelottaa se ihan helvetisti. En enää mieti sitä, mitä musta ajatellaan. En jaksa. Sitä oon stressannut maaliskuusta asti.

Nyt mietin vaan sitä leikkausta. Sitä miten se menee. Sitä miltä näytän sen jälkeen. Sitä miten toivun, vai toivunko ollenkaan. Kuolenko mä. Jos kuolen, niin kuulenko itse ne sanat "exitus kellonaika jotain". Kelle kerrotaan ekana, jos mä kuolen. Kiinnostaako se edes ketään.
Mitä jos mut julistetaan kuolleeks, vaikka eläisin, mut en pystys kertoon kelleen, että mä elän.
Jos kuolen, tiiän kenet haluan papiksi mun hautajaisiin. Ja ainakin siellä pitää laulaa virsi 517 eli Onneni on olla..

En mä oikeasti halua kuolla. En vielä, en pitkään aikaan. Mä haluan tulla hyväksi sosionomiksi tai nuosisotyönohjaajaksi. Tai ihan jokskuks muuks. Kunhan saan elää.

Vastahan siihen oli vielä monen monta kuukautta... Nyt siihen on kaks yötä. Huomenna mun nokka suuntaa Töölöön. En tiiä nukunko tulevana yönä. Jännittää niin perkeleesti. Hiton levoton olo. Tavallaan toivon että kello kolme olis jo sunnuntaina 29.10, mut samal toivon et siihen olis vielä paljon aikaa... en pysty ymmärtää sitä, että se leikkaus on jo kohta ohi. Viikon päästä tähän aikaan se on ohi. Tuntuu niin käsittämättömältä.

En tiiä onko tää ihan hölmö pyytö, mut saa laittaa kädet ristiin mun puolesta.. Ja ehkä kuistata tonne jonnekki ylös, että mä vielä eläisin sen leikkauksen jälkeen..

Magneettikuvaus Töölössä 1.8.2017

Kun vuonna 2016 olin magneettikuvauksessa ja sen jälkeen lääkärissä, mulle sanottiin, että seuraraavan kerran kuvaus olisi vasta viiden vuoden päästä. Huh, mikä helpotus. Magneettikuvaus oli mulle rankka paikka ja olin jännittänyt sitä tosi paljon.

Mutta toisin kävi. Kun maaliskuussa 2017 tuli päätös siitä, että pääsen leikkaukseen, jossa leikataan kasvojen kasvain, oli varmaa se että tarvittiin magneettikuvat kasvaimen tarkan sijainnin selvittämiseksi. Lääkäri huomasi, että en nauttinut siitä ajatuksesta, että pian tulisi uusi magneettikuvaus. Hän lupasi yrittää katsoa mun viime vuoden kuvat, mutta niistä ei selvinnyt tarpeeksi, sillä siinä oltiin kuvattu eri asiaa.

Niinpä siis sain ajan magneettikuvaukseen Töölöön. Jännitin sitä koko kesäloman. Se ahdisti ihan hemmetisti. Mistään ei tullut mitään, kun se stressasi niin paljon. Tiesin, että se tulee koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, mutta kuitenkin siihen tuntui olevan kauhean pitkä aika ja samalla halusin sen vaan olevan jo nopeasti ohi.

Aika Töölössä oli 1.8.2017 klo 16.30. Edeltävänä yönä sain nukuttua ehkä pari tuntia. Kotona en saanut syötyä mitään. Sain tukihenkilöksi mukaan yhden tukiasuntotyöntekijän, J:n. Lähdettiin hänen kanssa ajamaan kohti Helsinkia puoli kahdelta.
Matkalla pysähdyimme Kuninkaantien abc:lle hakemaan jotain evästä loppumatkalle. Ostettiin myös mansikoita.
En ollut syönyt mitään joten oli hirveä nälkä, mutta oli vaikea saada mitään alas, koska jännitti niin paljon.

Päästiinkin perille aika paljon etuajassa, mutta olipahan sitten tarpeeksi aikaa yrittää rauhoittua. Ensin mentiin ilmottautumaan väärälle pisteelle, mutta onneksi siinä oli ystävällinen ihminen tiskin takana, joka neuvoi minne piti mennä. Oikealla tiskillä J pyysi mulle rauhoittavaa, jotta se kuvaus sujuisi edes vähän helpommin.
Sairaanhoitaja kävi mua katsomassa siinä ja varmistamassa, että voiko mulle antaa rauhoittavaa. (eli onko mulla esim maksasairautta tms). Rauhoittavalle ei ollut estettä, joten sitä sain. Koska taplettien nieleminen on mulle ongelma, sain sen nesteenä. Se oli sellainen pinkki, vähän mansikkalikööriltä maistuva "shotti".. :D
Vähän myöhemmin tiskin sairaanhoitaja tuli vielä kysymään multa, että helpottiko.

Hetken päästä pääsinkin jo valmisteltavaksi kuvaukseen. Mua yllätti se, että ylle piti pukea sairaalavaatteet.. Kotkassa magneettikuvauksessa ei pueta sairaalavaatteita.
Ensin ne vaatteet meinasi olla mulle ongelma, koska ajattelin, että omissa olisi turvallisempi olo. Omissakin olisin toki saanut olla kun niissä ei ollut metallia, mutta loppujen lopuksi kuitenkin oli hyvä, että annoin itsellleni periksi ja vaihdoin ylleni vaaleanpunaiset sairaalan vaatteet.

Sen jälkeen laitettiin kanyyli käsivarteen, joka sujui ongelmitta. Toisella kädellä puristin J:n kättä ja pidin silmiäni kiinni. En kuitenkaan saanut itseäni rennoksi, joten neulan työntyminen verisuoneen kyllä nipisti. Pelkään neuloja paljon - tässäkin asiassa mut otettiin tosi hyvin huomioon, sillä sain käsivarteeni lasten kanyylin, jossa on pienempi neula. Ehkä se ainakin ajatuksena vähän rauhotti.

Olin ottanut mukaan oman Apulannan cd-levyn, jota sain kuunnella kuvauksen ajan. Putkeen meno ahdisti tosi paljon!
Kysyin itku kurkussa kauanko joutuisin olla siellä. Arviolta puoli tuntia.. (Jes, vähemmän kuin viime vuonna) Mulle myös luvattiin kuuluttaa aina välillä, että kauanko olisi jäljellä ja niin myös tehtiin. Mulle myös sanottiin, että voisin koska vaan keskeyttää kuvauksen, jos en pystyisi viedä sitä loppuun asti, mutta ajattelin et sitä en tekisi, koska tänne asti kuitenkin tultiin ja että mä oon vaan luonteeltani sellanen, että en anna periksi kovin helposti.
Putkeen mennessä mua alkoi itkettää ihan kamalasti ja painoin vaan silmät kiinni. Hoitaja silitti mun jalkaa ja sanoi, että saan pitää silmät kiinni vaikka koko kuvauksen ajan, jos en haluaisi avata niitä.

Ja sitten mentiin.. Harmi kyllä, J ei saanut tulla tutkimushuoneeseen mukaan, vaikka sitä kyllä pyydettiin. (Kotkassa sai tulla)
Alkuun mua ahdisti olla siellä tosi paljon. Yritin saada itkua loppumaan ja hengittämään rauhallisesti. Meni hetki kunnes rauhotuin vähän hetkeksi.
Kuten viime vuonna, nytkin mua alkoi pyörryttää siellä kesken kaiken. Tuntui, että olisin ollut siellä laitteessa ihan vinossa ja että se makuualusta olisi pyörinyt tuhatta ja sataa. Luulin sen johtuvan siitä, että ne olis jo käyneet laittamassa varjoaineen.. Ihmettelin sitä että miksi siitä ei kerrottu, joten ahdistus siellä vaan kasvoi taas.
Sitten hoitajat kuuluttikin, että nyt tullaan laittamaan varjoaine. Tulikin paniikki siitä, että se ikävin asia ei vielä ollutkaan ohi. Varjoaine on ennen aiheuttanut mulle oksennuksen. Mainitsin siitä hoitajille kyllä alussa.
Pelkäsin, että se tapahtuu nytkin.
Hoitajat sai kuitenkin varjoaineen laitettua ja kuvausta pystyttiin jatkamaan. Hetken ehdin luulla, että jes, ei tuu oksennusta. Mutta sitten tunsin sen mun kehossa - kohta lentäisi ihan huolella. Aluksi en kehdannut painaa hätäpumppua ja keskeyttää kuvausta, mutta sit oli pakko. En pystynyt estää oksennuksen tuloa.
Aloin vaan rämpyttää sitä hätä pumppua ja kuulin, kun hoitaja kuulutti, että tullaan katsomaan. Helpotus.
Kun näin hoitajan kasvot, itkin ja sanoin että oksettaa. Siinä kohtaa mun olo oli jo ihan hirveä. Odotin, että saan eteeni oksennuspussin, että en sotke paikkoja. Heti, kun se pussi siihen tuli, lenti. Siinä mä vaan itkin, tärisin ja oksensin. Ja vähän lisää. Ja uudelleen. Toinen niistä hoitajista silitti kai mun selkää, toinen siivosi ja toi paperia mulle. Samalla mä pyytelin niiltä anteeksi, että aiheutan tällästä.
Samalla ne tarkasti, että se aine ei aihuttanut mun kehossa jotain muuta, esim ihottumaa. Kuulemma niinkin voisi käydä, jos on sille aineelle allerginen. Mun naama oli punertavan laikukas, jota toinen hoitaja vähän ihmetteli, mutta tiesin että se johtuu mun itkemisestä, joten todettiin, että mitään vakavampaa varjoaine ei aiheuttanut.
Loppukuvauksen ajaksi sain myös maskilla lisähappea, että mulla olisi helpompi olla. Koska magneettikuvauksessa kuvattavan alueen asento ei saisi vaihtua YHTÄÄN ja mun asentohan tietysti vaihtui oksennussession aikana kun olin noussut istumaan, kuvaus kesti kauemmin kuin mitä piti. Muistan niin hyvin sen helpotuksen tunteen kun hoitaja viimein kuuluttti, että nyt alkaa viimeinen kuvasarja!!
Sitten jo ehkä pystyin vapauttamaan hartiat jännityksestä, ihan kohta se olisi ohi!!
Ja viimein. Kuvaus oli ohi ja mua tultiin ottamaan sieltä pois.

Mut kärrättiin sillä makuulustalla pukkarriin ja sain hetken aikaa siinä makoilla. Ilmeisesti tuolla on melkoisen monta kuvattavaaa joka päivä, sillä hoitajat lähti heti valmistelemaan uutta henkilöä kuvattavaksi.
Sitten multa tultiin ottamaan kanyyli pois. Hoitaja kertoi, että varjoaine voi aiheuttaa sitä oksentamista (tiedetään... niin monta kertaa oksentanu siitä :D) ja että nyt se oli kuulemma kirjattu selvästi ylös mun tietoihin.
Hän sanoi mulle että saisin vielä makoilla siinä pukkarissa, jos haluaisin ja että kannattaisi hetki vielä todotella siinä odotushuoneessa, jos tulisikin vielä jotai oireita. Kuitenkin omaan tahtiin saisin lähteä kotia kohti.

Odotushuoneessa J:n kanssa juteltiin siitä kuvauksesta ja istuttiin siinä hetki.
Mulla oli ollut niin ihan super ihanat hoitajat, että halusin antaa heille palautetta! Kirjoitettiin siis molemmat palautelaput, molempien mielestä mua oltiin kohdeltu hyvin.
Niiden hoitajien ansioista mulla oli koko ajan tosi turvallinen olo, vaikka se muuten olikin rankka paikka mulle.
Olisin vaan halunnut mennä halaamaan niitä hoitajia ja kiittää henkilökohtaisesti, mutta niillä oli niin kamala kiire, etten viittinyt.
Myöhemmin kirjoitin vielä sähköisen palautteen, jotta kiitokseni menisi varmasti perille. Sainkin siihen vastauksen, että kiitoksi välittäisiin mua hoitaneille hoitajille.
Toivon todella, että ne meni perille!!
Musta on ihan kamalaa, että hoitajien työtä vähätellään! Heidän työ on arvokasta.
Voin vannoa, että ilman heidän ammattitaitoa tosta kuvauksesta ei olis tullut vittuakaan.

Lähdettiin ajamaan kohti Kotkaa. Mulla oli aika huono olo. Mua pyörrytti, ja tuntui että olisin ollut ihan muissa maailmoissa. En muista missä kohtaa sanoin siitä J:lle..
Myös paluumatkalla käytiin Kuninkaantien abc:ltä hakemassa syötävää.
Mun huono olo jatkui koko matkan. Se ei helpottanut misssään vaiheessa. J olisi jo halnnut viedä mut vielä Kotkassa lääkäriin, mutta en halunnut lähtä. Sille päivälle oli saatu jo ihan tarpeeksi lääkärissä olosta.
Perillä oli pakko vielä käydä kaupassa hakemassa maitoa, että saisin vielä illalla teetä ja aamulla kahvia.  J kovasti varmisteli että olinko varma, että en halunnut lähteä lääkäriin.. Ja painotti siitä että jos se ei helpottaisi niin pitäisi kyllä soittaa jonnekin tai lähteä päivystykseen.
"Joo,joo..."

Vasta jälkeen päin tajusin, että ehkä olisi pitänyt silloin illalla lähtä lääkäriin.. Ja tajusin sen, että se oikeasti vaan välitti, eikä "halunnut kiusata lääkrillä"..
Mun olo nimittäin ei helpottanut koko iltana.
Se oli ihan kamala. Mulla oli päällä kauhea tuskanhiki, mua oksetti ja pyörrytti. Tuntui siltä, että jos nousen seisomaan, lähtee taju.
Se kaikki jännitys vielä purkaantui ja sain vaan ihan kamalan itkukohtauksen J:n soittaessa mulle vielä illemmalla ja varmistaessa, että oon ihan tajuissani. Vielä hän muistutteli siitä, mitä tehdä jos olo ei helpota..

En saanut unta. Olo oli niin huono ja ahdisti koko varjoaine. Onneksi aamuun mennessä olo kuitenki helpotti ja aloin tajuta sen, että kuvaus oli oikeasti ohi.

Nyt vaan sitten odotellaan leikkausaikaa Töölöön..

Ja jos tää teksti ikinä päätyy jonkun Töölön henkilökunnan käsiin, niin iso Kiitos! Upea sairaala upeilla työntekijöillä. Ainakin mun omilta kokemuksilta. En vois olla kiitollisempi saamastani kohtelusta!

Kirurgin veitsen alle Töölöön

Moi.

Mä olen menossa joskus kesän jälkeen Töölön sairaalaan leikkaukseen. Nyt mä kerron miksi. Tää teksti on aika pitkä, koska pohdin tässä paljon asioita. En suosittele googlaamaan tässä postauksessa mainitsemaani sairautta tai mitään muutakaan!
Luettuasi ensimmäisen kappaleen, älä klikkaa itseäsi pois, vaan lue edes vähän pidemmälle. Kiitos.

Näytän oudolta. Näytän myös aika rumalta. Mun nenä on vinossa. Se on vasemmalta puolelta paksumpi kuin oikealta puolelta. Myös mun ylähuuli on toiselta puolelta painunut alemmas, nin että sekin näyttää epäsymmetriseltä.

Mulla on neurofibromatoosi. Se on sairaus, joka aiheuttaa kehoon kasvaimia, jotka on yleensä hyvänlaatuisia. Se aiheuttaa myös paljon muuta, mutta en aio kirjoittaa siitä nyt. Mun kasvoissa on kasvain, neurofibrooma. Se aiheuttaa selkeän epäsymmetrian mun kasvoihin, mutta on kuitenkin hyvänlaatuinen. 

Huomasin sen, kun älypuhelimet ja selfiet alkoi yleistyä. Näytin kuvissa tosi oudolta. Se ei vastannut mun peilikuvaa. Annoin asian olla, koska ajattelin sen johtuvan vaan mun todella huonosta itsetunnosta. Eikä se näyttänyt peilissä yhtä pahalta. 

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että se pahenee ja kasvaa. Koulukuvat näytti rumilta, kuten kaikki muutkin musta otetut kuvat. Musta tuntui, että kaikki huomio kiinnittyy mun nenään. Jossain vaiheessa tajusin, että sehän johtuu mun sairaudesta. En tiennyt mitä sille asialle pitäisi tehdä, kun en missään seurannassa ollut vaikka olisi pitänyt.

Kiusaamisen takia kävin kuraattorilla yläasteella. Puhuttiin kerran itsetunnosta. Sanoin sille että tunnen itseni rumaksi mun nenän takia, koska se on vino. Se sanoi, että ei mun nenässä mitään vikaa ole. Se on kuulemma just hyvä sellaisena. Se ei tiennyt mistä se johtuu, ennen kuin sanoin sille, ja sitten se katsoi mua pitkään ja sanoikin että no joo, onhan se vähän vino. 

Terkkarin kanssa oli sama juttu. Muistan toivoneeni, että se olisi tehnyt sille asialle jotain, mutta sekin sanoi mun näyttävän oikein sievältä ja jätti asian siihen. Kukaan ei tehnyt asialle mitään, enkä mä tyhmänä 13-vuotiaana tiennyt, mitä olisin itse voinut tehdä. Asia jäi siihen. 

Kului muutamia vuosia ja aloitin lukion. Nenän juttu oli kasvanut ja näytin mielestäni entistä rumemmalta. Ja mua pelotti, että en ollut sairauteni takia missään seurannassa. Mä en tiennyt miksi niin oli.

Toukokuussa 2016 oli terveydenhoitajan tarkastus. Otin siellä puheeksi sen, että mulla on tällainen sairaus, mutta sitä ei seurata vaikka sitä pitäisi seurata. Sanoin sille mun nenä-huuli asiasta, ja muista sen sairauden aiheuttamista jutuista. Terkkari otti asian tosissaan ja varasi mulle ajan koululääkärille, että se voisi laittaa mulle lähetteen seurantaan. 

Koululääkärin aika oli parin viikon kuluttua. Koululääkäri sanoi, että mun kasvoni näyttää tosi häiritseviltä ja kehotti menemään suoraan plastiikkakirurgille, jotta voisin olla kaunis. Se myös oli jo laittamassa lähetettä plastiikkakirurgille, ja se tuntui tosi pahalta, kun koululääkäri ei tiennyt ilmeisesti yhtään, että mistä se johtui, että mun kasvoni näyttää siltä. 

Onnistuin oikomaan asian niin, että se laittoi sitten lähetteen sinne minne pitikin, eli sairauden seurantaan.

Oli toukokuun loppu, kun sain lääkäristä kirjeen kotiin. Mulle oli varattu aika pään magneettikuvaukseen. Multa siis leikattiin pienenä näköhermosta kasvain, joka oli myös saman sairauden aiheuttama. Sen leikkauksen jälkeen kävin aika tiuhaan magneettikuvassa ja arvelin että tuo kuvaus liittyi siihen. Niinkuin se sitten liittyikin. Kuvaus oli heinäkuussa, eikä siellä huomattu mitään huolestuttavaa näköhermoon liittyen.

Syyskuussa 2016 mulla oli se varsinainen seurantakäynti. Onneksi kaikki oli hyvin eikä mitään huolestuttavaa löytynyt, 10 vuoden seuraamattomuudesta huolimatta. Sieltä sain kuitenkin lähetteen plastiikkakirurgille, jos mun nenä-huuli asialle voisi tehdä jotain. 

Plastiikkakirurgin aika oli marraskuun lopussa. Mua jännitti tosi paljon mennä sinne, koska ajatus plastiikkakirurgiasta oli tosi ahdistava. Pelkäsin että leimaantuisin pinnalliseksi, jos siitä tiedettäisiin. En kertonut siitä kuin vain muutamille.

Siellä oltiin katsottu niitä kesällä otettuja magneettikuvia, joista näkyi siis se että mun nenässä ja huulen yllä tosiaan siis on neurofibrooma kasvainta. 

Lääkäri siellä oli sitä mieltä, että ei kannata leikata, koska siitä ei todennäköisesti olisi mitään hyötyä. Ja ainakaan Kotkassa sitä ei leikattaisi, sillä leikkaus olisi niin vaativa. 

Sain lähetteen Töölön sairaalaan plastiikkakirurgille.

Ton ajan jälkeen jäi vähän tyhmä olo, Olin sisimmissäni toivonut, että se leikattaisiin, vaikka ajattelinkin sen olevan turhaa ja pinnallista. Ne  ihmiset, ketkä siitä tiesi, oli kuitenkin yrittänyt saada mut päsemään pois siitä ajatuksesta. Jos se leikattaisiin, niin se tehtäisiin ennenkaikkea terveydellistä syistä. 

Stressasin tosi paljon Töölön aikaa. Mitä siellä päätettäisiin?? 

Aika Töölössä oli 3.3.2017. Tota aikaa jännitin tosi paljon. En nukkunut hyvin viikkoihin, koska mietin ja jännitin sitä niin paljon. 

Se päivä kuitenkin tuli, enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. Mun lääkärini oli kuitenkin tosi mukava ja sympaattinen tyyppi. Siellä oli myös sairaanhoitaja, joka oli myös tosi ihana. Ne otti super hyvin huomioon sen, miten paljon mä jännitin! 

Lääkäri Töölössä oli melko lailla eri mieltä kuin lääkäri täällä Kotkassa. Sen mielestä tämä neurofibrooma kannattaisi ehdottomasti leikata mun nenä-huuli -alueelta, koska se voi kasvaa niin isoksi, että en voisi enää hengittää ja sitten se olisikin jo vaikea leikata. Se voi myös pahanlaatuistua, joten olisi järkevää leikata se nyt, ennen kuin mitään pahempaa käy. 

Juteltiin sitten jonkun aikaa mahdollisen leikkauksen riskejä, toipumisaikaa jne. Sain hetken aikaa miettiä. Mulle myös sanottiin, että mun ei tarvitse päättää sitä siinä ja että se voidaan leikata myös vaikka vuodenkin päästä, jos en oo vielä valmis. 

Mä oon kuitenkin aika pitkään toivonut, että pääsisin siitä eroon, koska se häiritsee mua ja esim mun sosiaalisia tilanteita. Oon tosi epävarma itestäni ja se johtuu osittain siitä. Vaikka musta tuntuukin siltä, että kun ihmiset tajuaa, että olen käynnyt plastiikkakirurgisessa leikkausessa, mut tuomitaan. Päätin että nyt kun siihen on mahdollisuus, haluan leikkaukseen. Päätöstäni pidettiin hyvänä. Niin lääkäri kuin mun mukana ollut tukihenkilökin. Nyt mä sitten olen leikkausjonossa, eli mut leikataan todennäköisesti joskus syksyllä. 

Mulla on tosi ristiriitaiset ajatukset tulevaa leikkausta kohtaan. Mua pelottaa se, että mitä musta ajatellaan sen jälkeen. Ulkopuolisen silmiin se näyttää vain kauneusleikkaukselta, koska eihän kukaan tiedä että mistä kasvojeni epäsymmetrisyys johtuu. Siitä tietää vain mun lähimmät ihmiset. 

Pelkään, että vaikutan sen takia pinnalliselta. Oikeasti mä en ole pinnallinen ja mut tuntevat ihmiset tietää sen, että mä olen kaukana pinnallisuudesta.

Mä oon ollut tosi ahdistunut siitä, kun oon miettinyt paljon sitä, että leikkauksen jälkeen mut tuomittaisiin. Musta on myös tuntunut siltä, että mut tuomitaan myös siitä, vaikka en menisi leikkaukseen. 

Toisaalta, musta itestäni tuntuu, että mä olen pinnallinen. Mun mielestä mun nenä-huuli asia on todella ruma ja ällöttävä, mutta leikkauksen jälkeen näytän ehkä vähän normaalimmalta. Tosi asiassa leikkauksen terveydelliset syyt ovat paljon merkittävimpiä. Sen jälkeen se ei ainakaan todennäköisesti pahanlaatuistu, eikä kasva niin isoksi, etten voisi hengittää. Aina on tietenkin riski, että se kasvaa takaisin, mutta se ei ole varmaa, ja ainahan se voitaisiin leikata uudelleen. 

Mietin  myös paljon sitä, miten muhun suhtaudutaan leikkauksen jälkeen.. Mä olen kuitenkin sama Johanna edelleen, ja toivon että muhun suhtauduttaisiin aivan normaalisti. En siis myöskään halua mitään voivottelua tai erityiskohtelua, kiitos!!!
Mietin myös sitä, että osaanko itse suhtautua itseeni, kun ulkonäkö muuttuu. Ilmeisesti on aivan normaalia, että plastiikkakirurgisten toimenpiteiden jälkeen voi tulla identiteettikriisi ja mua todella pelottaa se ajatus. Onneksi mulla on nyt ehkä noin puoli vuotta aikaa työstää sitä ajatusta, että mä olen nyt oikeasti menossa leikattavaksi. 

Mua myös pelottaa se, jos siinä leikkauksessa tapahtuukin jotain. Jos nukutus menee pieleen, tai jos tulee jotain komplikaatioita.  Pelotttaa se, jos toipuminen kestääkin odotettua kauemmin, eli pidempään kuin pari kuukautta. 

Tietenkään mikään leikkaus ei ole riskitön, ja vaikka meillä täällä Suomessa on todella ammattitaitoiset lääkärit, voi jotain tapahtua aina. Siitä ajatuksesta en pääse eroon.

Mua myös ollaan kiusattu aiemmin monta vuotta, joten pelkään, että tämä leikkaus laukaisee sen uudelleen. Pelkään, että mua ei hyväksytä sitten enää mukaan mihinkään. 

Ajattelen myös että jollain tasolla se on turhaa, sillä ihmisillä on paljon kamalempiakin asioita. Onhan multakin leikattu näköhermosta se kasvain, joka olisi voinut vaikka levitä aivoihin ja sitten olisin voinut kuolla. Siihen nähden joku ulkonäkö on mitätön asia. 

Mun tuleva leikkaus kuitenkin todennäköisesti parantaa  mun elämänlaatua monelta eri kannalta. Jonkun ajan päästä ehkä luotan itseeni enemmän. Tottakai siihen tarvitaan paljon muutakin kuin ulkonäkö, mutta nyky-yhteiskunnassa sille ei voi mitään, että ulkonäkö on liian keskeinen asia kaikessa.

Uskon myös, että jotenkin olen helpommin lähestyttävä sen jälkeen. Musta tuntuu vahvasti siltä, että ulkonäköni aiheuttaa paljon ennakkoluuloja. Tavallaan mä kyllä ymmärrän sen, koska ainahan kaikki outo on.. no outoa.

Nyt musta tuntuu siltä, että mua ei koskaan oteta vakavasti. Siis niin, että mun ulkonäköni tarkoittaisi myös sitä, että olisin tyhmä. Jos näytän normaalimmalta, ehkä munkin ajatuksia kuunnellaan ja otetaan huomioon. 

Ja mikä ehkä on se tärkein juttu, saatan saada lisää aikaa elää, koska jos sen kasvu saadaan pysäytettyä eikä se voi pahanlaatuistua. Tai sitten ainakin on yksi sellainen neurofibrooma vähemmän. Niitä voi tulla aina lisää, ja ne voi pahanlaatuistua myös, mutta ehkä mä sitten murehdin sitä enemmän tämän leikkauksen jälkeen. 

Halusin kirjoittaa tämän siksi, että mun ei tarvitsisi jokaiselle henkilökohtaisesti kertoa, vaikka toki varmasti joudun vastaamaan monii kysymyksiin. Mä kuitenkin toivon, että saisin rauhaa tän asian kanssa. 

En todellakaan hae tällä huomiota tai mitään muutakaan. Kerroin, koska muutos mun kasvoissa tullaan kuitenkin huomaamaan. 

Toivon, että mua ei tuomita tai valintaani paheksuta. Se ei oo keltään pois, ja mä olen edelleen sama Johanna sisimmissäni.