Kirjoitin maaliskuussa (julkaisin keäkuussa) tulevasta leikkauksesta. Se on tulevana maanantaina. Ja voin sanoa, että mua pelottaa se ihan helvetisti. En enää mieti sitä, mitä musta ajatellaan. En jaksa. Sitä oon stressannut maaliskuusta asti.
Nyt mietin vaan sitä leikkausta. Sitä miten se menee. Sitä miltä näytän sen jälkeen. Sitä miten toivun, vai toivunko ollenkaan. Kuolenko mä. Jos kuolen, niin kuulenko itse ne sanat "exitus kellonaika jotain". Kelle kerrotaan ekana, jos mä kuolen. Kiinnostaako se edes ketään.
Mitä jos mut julistetaan kuolleeks, vaikka eläisin, mut en pystys kertoon kelleen, että mä elän.
Jos kuolen, tiiän kenet haluan papiksi mun hautajaisiin. Ja ainakin siellä pitää laulaa virsi 517 eli Onneni on olla..
En mä oikeasti halua kuolla. En vielä, en pitkään aikaan. Mä haluan tulla hyväksi sosionomiksi tai nuosisotyönohjaajaksi. Tai ihan jokskuks muuks. Kunhan saan elää.
Vastahan siihen oli vielä monen monta kuukautta... Nyt siihen on kaks yötä. Huomenna mun nokka suuntaa Töölöön. En tiiä nukunko tulevana yönä. Jännittää niin perkeleesti. Hiton levoton olo. Tavallaan toivon että kello kolme olis jo sunnuntaina 29.10, mut samal toivon et siihen olis vielä paljon aikaa... en pysty ymmärtää sitä, että se leikkaus on jo kohta ohi. Viikon päästä tähän aikaan se on ohi. Tuntuu niin käsittämättömältä.
En tiiä onko tää ihan hölmö pyytö, mut saa laittaa kädet ristiin mun puolesta.. Ja ehkä kuistata tonne jonnekki ylös, että mä vielä eläisin sen leikkauksen jälkeen..
